Ajatuksia koripallosta

Elinikäinen elämänkumppani

Share |

Maanantai 6.1.2020 klo 20:01 - Marko Pitkäranta


Taisin olla kymmenvuotias, kun ihastuin. Joitakin vuosia myöhemmin jo rakastuin. Koripallosta tuli laji, joka vei niin sanotusti jalat alta. Kasvoin lajiin Uudessakaupungissa, missä koripallo on selkeä paikkakunnan ykkösurheilumuoto. Rakkaus ei ikinä loppunut, mutta pieni irtiotto suhteeseemme tuli muuttaessani Lohjalle syksyllä 2004.

Harrastus voi olla musiikki, käsityö, leivonta, retkeily, urheilu, mikä vain. Hyvin harvasta harrastajasta, lajista riippumatta, tulee maailmanmestaria tai ammattipelaajaa, muusikkoa tai taidemaalaria. Eikä tarvitsekaan. Parhaimmillaan harrastus kulkee silti mukana läpi elämän ja tuottaa tekijälleen mielihyvää, siirtäen ajatukset sopivasti pois arjen rutiineista.

Joillekin harrastuksesta kehkeytyy myös työ. Työ, joka ei edes tunnu työltä vaan edelleen harrastukselta, kutsumukselta, jonka tekemisestä vielä maksetaan palkkaa. LoU Basketin valmennuspäällikkö Aleksi Iltasen kohdalla rakkaus lajiin on kantanut siihen pisteeseen, että mies pystyy elättämään itsensä koripalloilulla. Kukapa tietää, milloin LoU Basketin riveistä kasvaa uusi Lauri Markkanen.

Itse palasin lajin pariin otettuani siihen 15 vuotta etäisyyttä. Koripalloilulle edelleen sykkinyt sydän ja tahto huolehtia omasta kunnosta vetivät takaisin pelailemaan. Iltasen Allun pitämällä demotunnilla lajista innostunut tyttäreni puolestaan sai minut palaamaan seuratoimintaan.

Koripalloharrastuksen aloittaminen on Lohjalla helppoa ja moneen muuhun lajin verrattuna vieläpä suhteellisen edullista. Varusteiksi riittävät normaalit sisäpelikengät ja -vaatteet sekä mielellään oma pallo.

Itselleni koripallo on tarjonnut vuosikymmenien aikana valtavasti hienoja ja ikimuistoisia kokemuksia niin kentällä, kentänlaidalla, katsomossa, tv-ruudun ääressä kuin toimitsija- ja toimittajatehtävissäkin. Hieno laji, hienot joukkuekaverit, hienot valmentajat ja erilaiset vastustajat ovat tehneet minusta paremman joukkuepelaajan ja ihmisen. Työelämässäkin tulee takaraivosta, että me on tärkeämpi kuin minä.

Valtaosa pitkäaikaisimmista ystävistäni on edelleen niitä samoja kavereita, joihin tutustuin koripallokentillä jo pikkupoikana. Tuttavuuksia lajin parista on tullut ympäri Suomea ja muutama maailmaltakin. Lohjalla olen saanut koriksen parissa tutustua joukkoon uusia upeita ihmisiä. Osaa heistä uskallan jo pikkuhiljaa pitää muunakin kuin pelkkänä hyvänpäiväntuttuna.

Ei ole merkitystä, olenko työtön, duunari vai toimitusjohtaja, tai millaisista lähtökohdista ponnistan. Kun menen koripallokentälle, tittelit ja työvaatteet jäävät viimeistään pukukopin naulakkoon. Kentällä olemme kaikki tasavertaisina samalla viivalla. Joukkuekavereita, vastustajaa ja peliä kunnioittaen.

Nämä asiat ovatkin ehkä sitä parasta antia, mitä mukava harrastus voi tarjota.

Nähdään korisparketeilla!